Korkeasti pyhitetyt esipaimenet, arvoisa igumenia Ksenia, igumeni Mikael, Kristuksessa rakkaat sisaret, isät ja veljet.
On ilo olla koolla tässä yhteisessä juhlassa, jossa muistamme tämän pyhän luostarin asettumista näille seuduille 80 vuotta sitten; sodan aiheuttaman pakolaisuuden päättymistä tämän kotipaikan löytämiseen, minkä seurauksena Palokista ovat löytäneet hengellisen kotinsa lukuisat ihmiset jo useamman sukupolven ajan.
Suomen kielessä on erityisiä sanoja kuten ”kotiutuminen” ja ”kotoutuminen”, joilla on mielestäni lämmin sisällöllinen lataus: ne kuvaavat eräänlaista perille pääsyä, sopeutumista, kiinnittymistä, juurien kasvattamista, kuulumista jonnekin. Näiden sanojen suunta kulkee vastavirtaan irrallisuuden kulttuuria, josta kumpuavat monenlaiset nykyihmisen haasteet. Koska oma taustani (tutkimuksessa ja käytännössä) on ortodoksisessa kirkkomusiikissa, haluan tässä puheenvuorossani pohtia, mikä merkitys laululla on kotiutumiselle ja yhteisöön kuulumiselle, ja miksi laulamisesta pitäisi tänä päivänä pitää entistäkin erityisempää huolta.
Arkeologisten tutkimusten mukaan ihminen on pyrkinyt ilmaisemaan itseään musiikillisesti hyvin varhain ihmiskunnan historian alkumetreiltä saakka, ja tämä musiikillinen ilmaisu on tyypillisesti yhdistynyt transsendentin, inhimillisen ymmärryksen tuolla puolella olevan henkimaailman tai jumaluuden palvomiseen. Ihmisten asuinsijoilta löytyneiden alkeellisten soittimien rinnalla käytettiin hyvin todennäköisesti ihmisääniä, millä oli epäilemättä suuri merkitys ihmislajin äänielimistön kehittymiselle. Ihminen on luoduista ainoa, joka kykenee yhdistämään ääneen loputtomasti vaihtelevia äännesarjoja eli tarkan kommunikoinnin mahdollistavia sanoja. Yhteisellä ääntelyllä, yhteisellä laulamisella, on puolestaan moneen kertaan tutkimuksin todistettuja fysiologisia vaikutuksia. Musiikki itsessään vaikuttaa esimerkiksi ihmisen aivotoimintaan ja hermostoon, sykkeeseen ja hyödyllisten hormonien tuotantoon, sekä motoriikkaan. Yhdessä laulaminen vahvistaa ihmisten keskinäistä kiinnittymistä esimerkiksi yhteisen hengittämisen ja yhteisen kehollisen liikkeen kautta, puhumattakaan sävelten keskinäisen resonoinnin ja yhdessä äännettyjen sanojen vaikutuksesta. Kaikki tämä vahvistaa ihmisen emotionaalista tasapainoa ja sosiaalista vuorovaikutusta, myös yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Kirkon varhaiset opettajat tunnistivat laulun mahdin ja mahdollisuudet erittäin syvällisesti. Korostaessaan ihmisen olevan Jumalan luomista soittimista kauneimman ja täydellisimmän he asettivat jumalanpalveluksen ihanteeksi, pyhän Johannes Krysostomoksen sanoin, ”yhdestä suusta ja yhdestä sydämestä” laulamisen: laulamisen, joka punoo erilliset yksilöt yhteen kuin yksiääniseksi instrumentiksi. Laulaessaan Jumalan ylistystä ihminen toteuttaa äänellään todellista tarkoitustaan, jumaloitumista. Musiikillinen ilmaisu näyttäytyy siis ihmisen luonnollisena olemisen muotona sekä luonnollisena ylistyksen muotona.
Kirkon opetuksessa laulaminen voi ylittää fyysisen toiminnan rajat: seymmärretään ihmisen kokonaisvaltaisena suuntautumisena kohti Jumalaa, jolloin laulaminen ei välttämättä edellytä äänen tuottamista vaan sijoittuu sydämeen palavan rukouksen muotona. Pyhä Gregorios Nyssalainen ymmärtää Jumalan musiikillisen ylistämisen toimintana, joka yhdistää harmonisesti koko luomakunnan. Kirkon opettajien mukaan harmonia on se hyvä ja luonnollinen tila, johon kaikki on luotu – jota synnin disharmonia, epäsointu, ei ole rikkonut.
Jokainen ortodoksinen jumalanpalvelus on perinpohjaisesti laulun kyllästämää. Jos palveluksistamme otettaisiin laululliset osuudet pois, jäljelle jäisi vain murto-osa niiden rakenteesta, puhumattakaan sisällön kapenemisesta, sillä laulun keinoin välitetään merkittävä osa jumalanpalveluksen opetuksellisesta ja rukouksellisesta sisällöstä. Pelkkä jumalanpalvelukseen osallistuminen upottaa ihmisen melodioiden mereen. Kyse ei kuitenkaan ole vain musiikillisesta immersiosta, vaan melodiat kantavat mukanaan sanoja, jotka painuvat ihmisen mieleen ja muistiin juuri musiikin synnyttämien tunteiden avulla. Kuten pyhä Basileios Suuri toteaa, Jumala on ”pannut meidät sekä laulamaan että samalla oppimaan hyödyllistä. Sillä tavallahan juuri opetukset painuvatkin sieluihin. Eihän pakotettu opetus pysy, mutta nautinnolla ja ilolla sieluihimme sukeltaneena se juurtuu kestävästi”. Melodiat ovat se makeus, jolla kirkon hyödylliset opetukset otetaan vastaan, usein lähes huomaamattakin.
Sekä maallisen tieteen että teologian valossa musiikki ja erityisesti laulaminen ovat siis ihmiselle perustavanlaatuinen luonnollinen tapa kommunikoida niin Jumalan kuin toisten ihmistenkin kanssa. Sillä on – tai ainakin tulisi olla – myös ensiarvoisen tärkeä osa kirkkoyhteisön rakentamisessa, varsinkin näinä aikoina, jolloin yhteisöihimme liittyy uusia jäseniä, uusia hengellisen kodin etsijöitä, kotimaansa eri syistä jättäneitä ja juurettomuutta potevia. Musiikin kieli voi yhdistää myös heitä, joilla ei ole vielä yhteistä kieltä, tai joiden matka on niin alussa, ettei muita kommunikoinnin sanoja vielä löydy.
Laulamalla tai pelkästään jumalanpalvelusten laulussa ”marinoitumalla” ihminen kasvaa tuntemaan kirkon, sen tradition, sen uskon perusteet ja syvyydet. Se vaatii aikaa ja pitkäjänteisyyttä, eikä se ole tämän ajan nopeatempoisen ja suorituskeskeisen elämän näkökulmasta helppoa; se ei johda pikaisiin tuloksiin. Mutta kirkkoon juurtumisen ja kotiutumisen kannalta mitä muuta keinoa olisikaan, ja toisaalta, mitä muuta niin syvää, vaikuttavaa ja ihanaa keinoa voisi kuvitellakaan, kuin jumalanpalveluksiin uppoutuminen. Olipa ihminen kirkon polulla aloittelija tai kokemuksella kyllästetty, jumalanpalvelusveisut opettavat ja aukeavat aina uudella tavalla.
Meidän ajassamme on paljon levottomuutta ja paljon ääniä, hälyä. Yhteistä ääntä, yhteistä säveltä kuunnellaan yhä harvemmin. Teknologian ansiosta jokainen voi valita omat äänensä kuunneltavakseen, vaikka olisi samassa tilassa muiden kanssa. Kuitenkaan ihmisen kaipuu ”yhden suun ja yhden sydämen” kokemuksiin ei ole lakannut. Kiinnostavalla tavalla yhteenkuuluvuuden kokemukset ja niiden kaipaaminen yhdistyvät usein juuri laulamiseen. Esimerkiksi Suvivirren tai Enkeli taivaan laulamista koulujen juhlissa puolustavat keskustelut kertovat todennäköisesti vähemmän suomalaisten piilevästä uskonnollisuudesta kuin siitä, että ihmiset kaipaavat sitä yhteisöllisyyden ja juurevuuden tunnetta, joka syntyy, kun kaikki yhtyvät jo ylisukupolvisesti tuttuun lauluun.
Miten tärkeitä nuo kokemukset ovat myös lasten ja nuorten kiinnittämisessä yhteiseen kulttuuriperintöön. Ja vastaavasti, miten tavattoman tärkeää olisi kyetä kiinnittämään uudet sukupolvet, samoin kuin uudet ortodoksit, kirkon yhteiseen perintöön vastaavien suurten kokemusten avulla. Miltä tuntuukaan, kun koko seurakunta yhtyy tuttuun Kerubiveisuun? Lapsikin tunnistaa hetkessä jotain poikkeuksellista. Veisun sanat ja sävel jäävät pyörimään pieneen mieleen ja niitä leikkien yhteydessä hyräillään. Ovatko ne nämä sanat, jotka nousevat muistin kätköistä esiin vielä vanhuuden päivinä? Ovatko nämä niitä kokemuksia, jotka kääntävät nuoren aikuisen kulkemaan takaisin kirkkoon, vaikka maailma houkuttelisi toisaalle? Tai onko tämä se hetki, jolloin uusi kirkon jäsen rohkenee liittää oman äänensä yhteiseen ääneen ja kokee tulleensa kotiin?
Kun yhteiset sävelet maailmassa yhä enemmän hajaantuvat, kaikukoon meidän kirkkomme edelleen yhteen punoutuvista ihmisäänistä, Jumalan luomista täydellisimmistä soittimista. Luokoon tuo yhteinen laulu myös ykseyttä ja yhteenkuuluvuutta kaikille kirkkoyhteisömme jäsenille, jotta se voisi täydessä harmoniassa ja sopusoinnussa ylistää Jumalaa.
Maria Takala-Roszczenko
Kirkkomusiikin apulaisprofessori
Itä-Suomen yliopisto
